Vuorovaikutuskulttuuri hoitotyössä

2 TUTKIMUSTEHTÄVÄ JA TUTKIMUSONGELMAT
Tekijä
HOITONETTIIN
 

4.4 Hoitohenkilöstön ammatillinen kasvu hoitokulttuurissa

Laakkosen tutkimuksen (2004) tarkoitus oli laajentaa ymmärrystä hoitokulttuurista ammatillisena kasvuympäristönä. Tutkimuksen tavoitteena oli kuvata, analysoida ja tulkita hoitokulttuuria fyysisenä ja sosiaalisena ympäristönä sekä arvioida hoitokulttuurin tarjoamia mahdollisuuksia hoitotyön asiantuntijuuteen kehittymisessä. Tutkimustulokset ovat hyödynnettävissä koulutuksen suunnittelussa ja arvioinnissa. (Laakkonen 2004.)

Tutkimuskysymykset olivat:
1. Millainen tutkimusyksikkö on fyysisenä ja sosiaalisena ympäristönä?
2. Millainen tutkimusyksikön hoitokulttuuri on näkyvänä ja kuuluvana käyttäytymisenä?
3. Miten tutkimusyksikön hoitokulttuuri tukee hoitotyön asiantuntijuuteen kasvua?
(Laakkonen 2004.)

Tutkimuksen aineiston keruu havainnoin, haastatteluin (N=9), tutkimus- ja havainnointipäiväkirjoista ja dokumenteista analysoitiin laadullisella sisällön analyysillä. Tutkimuksen kohdeympäristö oli pääkaupunkiseudulla sijaitseva erikoissairaanhoidon poliklinikka ja kohderyhmänä oli hoitajia, potilaita ja hoitoalan opiskelijoita. Tutkimusta tehtiin kevään 1997 ja kevään 2001 välisenä aikana. Havainnoitavia vastaanottotilanteita oli N=110 ja tutkimusyksikön vastaanottotoimintaa ja sen kehittämiseen liittyvien koulutus- ja kehittämispäivä havainnointeja oli N=29. Tutkimus oli laadullinen. (Laakkonen 2004.)

Tutkimusyksikkö fyysisenä ja sosiaalisena ympäristönä: Tutkimusyksikön toiminnassa korostui käynti- ja poliklinikkakohtainen ajattelumalli ja hoitajien toiminta oli tehtäväkeskeistä. Fyysisenä ja sosiaalisena hoito- ja työympäristönä tutkimusyksikkö oli viihtyisä ja miellyttävä. Potilaat arvioivat ilmapiirin ja hoidon ystävälliseksi ja asialliseksi. Hoitajien toimenkuvat eivät olleet tiukkarajaisia. Hoitajien paikka vastaanottohuoneessa oli tietokoneen ääressä ja hoitajien puhelinpäivystys oli kokopäiväistä. Tutkimusyksiköllä on vahvan ja hyvän synnytyssairaalan maine. Poliklinikan hoitajat kuitenkin kaipasivat oikeuttaan saada toiminnastaan palautetta ja arvostusta. (Laakkonen 2004.)

Tutkimusyksikön näkyvä ja kuuluva käyttäytyminen: Tutkimusyksikön toiminta oli asiantuntijakeskeisen yhteistyön –mallin mukainen, jossa potilaan rooli on passiivinen ja perinteinen, hoitaja määritti asiakkaan hyvän. Potilaan aktiivisuus oli hoitajalähtöistä ja hyvin säädeltyä. Potilas oli akuuttia tautia sairastava olento, jota tuettiin rituaalisesti. Vastaanottotoimintaa sääteli lääkärin aikataulu ja hoitaja oli taustahahmona. Potilaan hoidossa arvona korostui sujuvuus, joka oli erinomaista ja ripeää. Kirjaaminen tutkimusyksikössä rajoittui tulosyyn merkitsemiseen ja tarvittavien laboratoriokokeiden ympyröimiseen. Hoitajien tehtävät ja rooli vaihtelivat vastaanoton mukaan ajanvarausvastaanoton kapeasta ja rutiininomaisesta päivystyspotilaan hoitajan välittömään hoitotyöhön ja itsenäiseen päätöksentekoon. Päivystystilanteita pyrittiin muuttamaan kohti sääntöorientoituneisuutta ja pelkkiä rutiiniratkaisuja vaativiksi. (Laakkonen 2004.)

Hoitajat kokivat työyhteisön ilmapiirin hyväksi; hoitajat auttoivat toinen toisiaan vastaanotolla ja toimenpidehuoneessa selvitäkseen lääkärin avustamisesta. Keskinäistä yhteistyötä luonnehti perinteinen yksilöllisen asiantuntijuuden malli, mutta yhteistyö muiden ammattiryhmien kanssa oli vähäisempää. Moniammatillista yhteistyötä ei koordinoitu, koska se oli satunnaista ja rajoittui ongelmatilanteiden ja ristiriitatilanteiden ratkaisemiseen. (Laakkonen 2004.)

Tutkimusyksikkö hoitotyön asiantuntijuuden tukena: Hoitajat kokivat, ettei ammatillinen koulutus vastannut heidän odotuksiaan. Hoitajalta edellytettiin vahvaa kliinistä osaamista. Ammatillista kasvun suuntaa ja laatua ohjasivat erilaiset lääketieteelliset hoito- ja tutkimusmenetelmät. Uuden hoitajan oppimishaasteita olivat yhteistyökumppaneiden tapojen oppiminen ja ATK –taidot potilaspapereiden käsittelyssä. Tutkittu hoitokulttuuri ei tarjonnut hoitajille riittävästi ammatillisia kasvuhaasteita, joka olisi tukenut hoitotyön asiantuntijuuteen kasvua. Hoitotyön kehittämistoiminnan esteenä olivat ajanpuute, tehtäväkeskeisen työn organisointi ja moniammatillisen yhteistyön vähäisyys sekä tutkimusyksikössä vallitseva hiljainen kulttuuri ja hoitajien tapa kommunikoida passiivisesti. (Laakkonen 2004.)

Tutkimustulosten tarkastelua: Hoitokulttuuri ammatillisena kasvuympäristönä parhaimmillaan mahdollistaa kykyjen ja osaamisen monipuolisen käytön sekä turvaa asiantuntijuuden kehittymisen, jolloin kasvuhaasteet kohoavat työstä ja niiden onnistunut ratkaisu kehittää sekä opiskelijaa ja hoitajaa että työyhteisöä ja ammattia. Tutkitussa hoitokulttuurissa hoitajan rooli ja hoitotyö ei tue aktiivisuutta ja itseohjautuvuutta. Hoitokulttuuria kuvasi hiljaisuus ja hoitajien vuorovaikutustyylin passiivisuus. Hoitajien ammatillisen osaamisen arviointi oli tutkimusyksikössä vähäistä, lähinnä tekemättömien ATK-merkintöjen julkaisua ns. ”töppilistalla”. Tutkimusyksikön hoitokulttuuri ei varmistanut kokonaisvaltaisen, todellisiin terveysvaikutuksiin yltävän ohjauksen toteutumista eikä näissä taidoissa kehittymistä, vaan käytetty ohjaustyyli oli hallitsevaa ja määräävää. Hoitajat kokivat potilasohjauksen olevan lääkärien tehtävänä. (Laakkonen 2004.)

Tutkimusyksikössä kaivataan vallankumousta, jossa hoitajan ja hoitotyön rooli tehdään näkyväksi, hoitajien kasvua toimenpideteknikosta hoitotyönasiantuntijaksi tuetaan sekä tilan ja ajan vaatimista tämän roolin edellyttämään toimintaan. Lisäksi tarvitaan oman osaamisen arvostamista ja rohkeutta toimia hoitotyönasiantuntijana tilanteissa, joissa toisena osapuolena on potilas tai yh-teistyökumppaneiden, johdon ja päättäjien edustaja. (Laakkonen 2004.)